Elämänmittainen terapia

All people are shit, a bad trip tattooed on my brain.

Tiedättekö kun on semmonen teoria, että ihmisen musamaku (ja ehkä muutkin maut? nais? mies? ???) muodostuu siinä jossain 13-20 ikävuoden välillä – tästä ikähaarukasta on kai erilaisia näkemyksiä, mut pointtina kaiketi että vaikutteille alttein aika on teini-ikä – ja sitten se ikään kuin kivettyy siihen ja niillä mennään? Noh, en ehkä ihan ainakaan tän teorian äärimuotoa allekirjoita, koska oon tälläkin vuosituhannella alkanut kuunnella uusia artisteja ja bändejä ja jopa genrejä, mutta kyllä mä väittäisin että siinä jotain perää kuitenkin on.

Mietin nimittäin tänään1, että jos pitäis listata vaikka top 6 bändeistä, jotka on niinsanotusti kulkeneet mukana koko tähänastisen elämän, niin kyllähän se valikoima on ajallistettavissa tohon haarukkaan ja ennen kaikkea sen alkupäähän. Varmaan silleen jotain päiväkohtaista vaihtelua vois olla, mut pääpiirteissään lista ois varmaankin (aakkosjärjestyksessä):

  • Bad Religion
  • Faith No More
  • Lagwagon
  • NOFX
  • Pulp
  • Therapy?

Periaatteessa ainakin Metallicalla ja Trickyllä (jos ei joillain muillakin) ois myös mahdollinen kiinnitys listalle, näissä tosin on ollu pidempiä eli useamman vuoden pätkiä kun en oo ainakaan tarkoituksellisesti kuunnellut aktiivisesti, toisin kuin listan kuudella bändillä. Nää on nimittäin kaikki sellaisia, joiden kohdalla ei oo missään vaiheessa bändiin tutustumisen jälkeen kulunut ainakaan kuukautta, useimpien kohdalla ei varmaan ees viikkoa ilman että oisin kuunnellut. Joten asiaan! Nimittäin listan viimeiseen bändiin.

Koskapa siis (tätä kirjoittaessani) tänään olin Therapy?n livekeikalla ekaa kertaa sitten Ruisrock… 2004:n (meinasin laittaa 2005 mut tarkistin Wikipediasta), muuten en varmaan ois mennytkään mutta kyseessä oli Troublegum-albumin 30-vuotisjuhlakiertue ja asia on olennainen siksi, että tää kirjoitus käsittelee yhtä paljon Therapy?a kuin Troublegumiakin. Sillä Troublegum on hyvin mahdollisesti sekä kaikkien aikojen eniten kuuntelemani levy että kaikkien aikojen paras levy. Ja mulla on muutamia siihen liittyviä muistoja, jotka haluan jakaa kanssani (ei typo).

No niin. En yleensä tykkää brassailla sillä että oon “löytänyt” jonkun bändin ennen kuin se on lyönyt ittensä läpi.2 Mut tässä tapauksessa se on oleellista, koska olin tutustunut Therapy?yn jonkun MTV:n (nuor. huom. MusicTV, ei Maikkari) ohjelman kautta – varmaankin Alternative Nation, josta nauhoittelin videolle biisejä – josta tarttui nauhalle aika härö Teethgrinderin musavideo, ajanhetki oli ehkä alkuvuosi 1993. Yritin sit tietysti hehkuttaa kavereille tätä löytöä, mut vastaanotto oli lähinnä kädenlämpöinen eli bändiä ja biisiä ei arvostettu.

En antanut tän kuitenkaan haitata, vaan hommasin varmaan Kanesta tai Hansakorttelin Mega Epesistä Nurse-älppärin, joka oli just tasan niin kova kuin mitä Teethgrinderin pohjalta olin kuvitellutkin. Meininkihän sit vaan koveni kun syksyllä 1993 eetteriin pätkähti uusi sinkkubiisi Opal Mantra, joka muuten edelleen on meikän Therapy?-suosikkibiisi, ja Born in a Crash -EP, joka tietty samoin tein löysi tiensä levyhyllyyn. Edelleenkään kukaan kaveripiiristä ei arvostanut.

Ja sitten, alkuvuodesta 1994, tämän saastaisen maailman valon näki TROUBLEGUM. En muistaakseni jaksanu ees odotella mitään Soundin ja vastaavien arvioita vaan julkaisupäivänä kauppaan, jo kansikuva kertoi että tää on AIVAN VITUN KOVAA KAMAA ja lättyä käteen ja suoraa päätä himaan kuuntelemaan3 Ja kliseisesti tajuntani jotakuinkin räjähti, koska levy oli alusta loppuun vaan niin vitun hyvä. Tosin tässä kohtaa tunnustettakoon, että mietin aika pitkään, onko oma kappaleeni jotenkin viallinen, kun Brainsawin jälkeinen “You Are My Sunshine” vaan jatkui ja jatkui.

Noh, siinä joskus sit Troublegumin ilmestymisen jälkeen eli eeeehkä 1994 hiihtolomalla lähdin bussilla Turusta Kokkolaan hengaamaan serkkujen kanssa, ajankohta tais olla perjantai-ilta, mikä osaltaan selittää tän seuraavan tarinan käänteet. Mun edessä olevalla paikalla istui ehkä noin pari-kolmekymppinen mimmi (en osannu silloin enkä osaa edelleenkään arvioida ihmisten ikää kauheen hyvin), joka sit siinä alkumatkasta paljastui ehkä vähän humalaiseksi ja vaikka koitin olla lähinnä omissa oloissani ja kuunnella korvalappustereoilla musaa niin tää tyyppi katsoi aiheelliseksi aloitella kaikenlaisia keskusteluja mun kanssa. Siinä sit keskusteltiin vaikka mistä, musiikista, sarjiksista, tytöistä, miehistä, kukista, mehiläisistä… Asiat johtivat toiseen – ei, jos ajattelit “seksiin” niin olet perverssi – ja sain siinä sit kuulla oikeastaan kaiken tän mimmin (jonka nimeä en muista) elämästä ja parisuhteesta ja ties mistä ja myös melkoisen tukun kaikenlaisia tuolloin enemmän tai vähemmän hämmentäviä elämänohjeita. Viinapiru ei tietty ollut itellenikään enää tuolloin aivan vieras tuttavuus, mut kun tää mimmi jäi pois Porissa ja jätti vielä jotkut MUISTA SITTEN ISOMPANA ETTÄ –ohjeet niin mietin että ei helvetti, tommostako se aikuisten elämä sitten on? Nyt voin sanoa että ei, se on vielä pahempaa.

Mutta siis, kuten sanottu, Troublegumhan on kaikin puolin täydellinen levy. Pituutta löytyy jotakuinkin täsmällisesti 45 minuuttia (jos sitä Brainsawin lopetusta vähän leikkaa) eli menee justiinsa 90-minuuttisen C-kasetin yhdelle puolelle. Levyn rakenne on täydellinen niin, että toi kolme varttia ei oo alusta loppuun älytöntä tykitystä, vaan väliin osuu vähän rauhallisempiakin hetkiä, ja ylipäätään räminää on Nursesta vähennetty aika reippaasti. Muistelen, että muinaisessa Pelit-BBS:ssä joku kusipää nimitti tätä “pop-punkiksi” tai “pop-levyksi” tai jotain muuta aivan älytöntä ja teki mieli puukottaa netin yli jos sellainen olisi mahdollista.

Oli miten oli, meikällä kuitenkin Troublegum kolahti sen verran kovaa, että levy soi varmaan päivittäin niissä mainituissa korvalappustereoissa. Suht eläväisesti on myös syöpynyt mieleen, kun jonain viikonlopun ryyppyiltana näin oli ja siinä sit futiskentän laidalla löin silloiselle tyttöystävälleni ne kuulokkeet päähän ja olin että “siis kuuntele miten hyvä biisi, vittu kuuntele näitä sanoja, eikö ookin mahtava” – biisi oli Stop It You’re Killing Me – ja yritin hehkuttaa sekä biisin että levyn kokonaisvaltaista nerokkuutta. En tiedä oliko se sit loppujen lopuks Minttusuklaa vai silloinen tyttöystäväni joka puhui, mutta reaktio oli jotakuinkin “joo okei” ja päättelin, että tässä nyt selvästikään ei arvosteta.

Enkä tietty itekään aina arvostanut. Therapy?n seuraava levy Infernal Love pullahti ulos kesällä 1995 ja tietty odotin, että se olis vähintään yhtä hyvä kuin Troublegum, mitä se ei tietenkään ollut. Itse asiassa se kuulosti ihan paskalta. Myöhemmin oon kuitenkin alkanut tykkäämään siitä aika paljonkin, mikä kertoo siitä, että tän kirjoitelman alussa mainittu musamakuteoria ei sinällään oo täysin totta.

Mutta sitten iloisempiin asioihin! Nimittäin vuonna 1997 Therapy? oli tulossa Ilosaarirockiin ja kuinkas sattuikaan, kyseessä oli myös vuosi, jolloin täytin aivan vitun makeet 18 vuotta! Ja mikä VIELÄ PAREMPAA: Ilosaarirock järjestettiin 12.–13. heinäkuuta ja synttärini olivat 10. päivä. Ei helkkari! Tarinan synttäripäivästä ja seuraavan päivän matkasta halki Suomen Turusta Joensuuhun monet ovat kuulleet ja jotkut kokeneet, joten sitä on turha kerrata tässä, kenties siihen voidaan palata myöhemmin (samoin festarin muihin tapahtumiin4). Mutta! Therapy? tosiaan konsertoi ja olin NIIN fiiliksissä asiasta, että tein jopa törkeimmän etikettivirheen ja olin pukeutunut keikalla bändipaitaan, siis soittavan bändin. Olin kuitenkin niin humalassa kuin juuri ja juuri 18-vuotias tyyppi voi olla päästessään yhden kaikkien aikojen suosikkibändinsä keikalle, ja esimerkiksi crowdsurffauksen5 suhteen homma lähti aivan käsistä. Siinä vaiheessa kun järkkäri repi mut lavan edessä kolmannen kerran alas ja ilmoitti että “jos mä joudun vetään sut vielä kerran tuolta niin sä lennät helvettiin koko festarilta ja takas ei oo tulemista” niin otin opikseni ja ymmärsin että tää appelsiinikainaloinen jätkä ei arvostanut.

Tässä se mainittu Ruisrock ’04. Oli hyvä keikka (olin kirjoittanu tän nettisivujeni keikkakuva-albumin kuvateksteihin)!

Seuraavana vuonna ilmestynyt lätyskä Semi-Detached oli sit omiin korviin enemmän paluuta sinne Nursen ja Troublegumin tyyliin, vaikka selkeesti mukana kuitenkin oli sitä Infernal Loven vähän pehmeempää otetta. Mut ehkä tässä semmonen pieni askel taaksepäin oli paikallaan, koska nyt näin muutaman vuosikymmenen fanituksen ja kuuntelun jälkeen voi varmaan tehdä jotain johtopäätöksiä ja ehkäpä johtopäätökseni on, että jos Troublegum on paras Therapy?-levy niin Semi-Detached on kyl Nursen kans aika tasoissa, jos nostalgiakerroin poistetaan, koska levyltä löytyy ihan käsittämättömiä tykittelyjä kuten vaikka Lonely, Cryin’ Only. Myöhemmistä levyistä en oo kokonaisuuksina niin välittänyt, vaikka kyl oikeestaan kaikilta löytyy aivan helvetin kovia biisejä. Jotenkin vaan tosiaan sit se levyn mitta ei oikein kestä, kun noi alkupään suoritukset on alusta loppuun niin tiukkaa tavaraa.

Tähän myöhäis-Therapy?n aikaan ehkä mahtunee vielä yks tarina jostain, hmm, haluaisin sanoa 2002 tai 2003, kun olin silloisen tyttöystäväni (eri kuin aiemmin, tää rupee tbh jo kuulostaan siltä Punk in Finlandin Cradle of Filth -juttujen “nykyiseltä rumpalilta”) kanssa Turun YO-kylässä jonkun sen kaverin luona etkoilla ja sit siinä luhtikäytävällä röökatessani tän tyttöystävän kaverin (jonka luona siis olimme) kaveri tuli lässyttämään jotain paskaa ja jotenkin juttu päätyi silloin tuloillaan olevaan Therapy?n keikkaan (jolle en ollut menossa). Mut keskustelu oli ilmeisen hyvä, sillä toi silloinen tyttöystävä ei todellakaan oo enää nykyinen, mutta silloinen röökikumppani “Juha” (nimi muutettu) on edelleen yks pitkäaikaisimpia kavereitani. Uskomatonta mihin tämä Therapy? pystyy.

Tavastian-keikka. Otan ihan paskoja kuvia keikoilla ku en jaksa pungertaa eturivin lähellekään.

Tää Troublegumin 30-vuotiskeikka oli kuitenkin ihan helvetin hyvä. Odotin kyl sellaista perinteistä “soitetaan kiertueen aihelevyn biisit järjestyksessä alusta loppuun”-settiä ja sen jälkeen jotain saman kauden irtobiisejä, mut tää oli vähän sekalaisempi järjestys vaikka tosiaan kaikki Troublegumin biisit sieltä tulikin. Eikä sinänsä haittaa, koska ne loput oli sit Nursea sun muuta, ja tuli sieltä myös ehkä sit kuitenkin se ehdoton Therapy?-suosikkibiisini eli Opal Mantra, joten en todellakaan valita. Livenäkin Troublegumin biisit toimii edelleen tälleen 30 vuoden jälkeen aivan helvetin hyvin ja onhan se myös semmonen levy, jolla ei oo yhtään heikkoa tai ees keskinkertaista biisiä, joten miksipä ne ei toimisi.

Osaan kuvitella sen hetken kun oon että “Lapseni. Tässä on Therapy?n Troublegum, joka on kenties paras äänite, mitä ihmiskunnan historiassa on julkaistu. Kuuntele se.” ja sit kaveri kuuntelee ja on että “En arvosta.” Ja sit oon vaan silleen ei helvetti, tyyppi EI ARVOSTA!

Troublegum (Spotify)

1) Eilen.

2) Tämä on valhe.

3) Nuor. huom. Silloin levyt piti tosiaan kuunnella ihan fyysisesti jossain, ei voinut vaan “laittaa soimaan” jostain “kännykästä” tms.

4) Cradle of Filth.

5) Nuor. huom. Tää lienee nykyään festareilla kiellettyä, mutta se on siis semmosta kun joku yleisöstä nousee muun yleisön käsien päälle ja sitä sitten liikutellaan niiden käsien varassa siellä ylhäällä.

Time is a flat circle

Juuh elikkäs.

Jännästi (tai “jännästi”) tää blogi etenee jossain noin seitsemän vuoden sykleissä. Tai jos totta puhutaan niin en tiedä voiko puhua varsinaisesti sykleistä kun koko sisältö on RB2 Endless Setlist Let’s Play, kuukauden verran määrätietoista postausta, seitsemän vuoden paussi, yks mietitty kirjoitus, lähes seitsemän vuoden paussi, draftin julkaisu ja joku puolivillainen kirjoitus. No mutta.

Lupauksiahan aina riittää ja ainoa lupaus jonka pystyn pitämään on näemmä se, että en pysty pitämään mitään lupauksia (entiset avopuolisot tms. voi varmaan vahvistaa). Palauttakaamme mieliimme 19. tammikuuta 2018 kirjoitetut sanat: “Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.”

  1. Ei muuten katottu
  2. En todellakaan muista, mitkä oli 2017 parhaat levyt (enkä ehkä näin 2024 ois varma että 4/5 ois Sacred Bonesin julkaisuja vaikka kaipa se on mahdollista)
  3. En todellakaan muista, mitä retrospektiivejä mietin – ehkä jossain aiemmassa kirjoitelmassa mainittu Tricky? Ehkä Bad Religion? NOFX? Saint Etienne? Talking Heads? Mortiis? Martti Servo & Napander? Jostain syystä tulee mieleen Tori Amos? Björk? Kukapa tietää!
  4. Springsteenin supertripla on toki jokaiselle Pomon ystävälle ilmiselvä mut ehkä niistä pitäis olla jotain semijärkevää sanottavaakin
  5. Ei ollut “semmosta kaikkea”

Noh, tässä sitä nyt sit taas kuitenkin ollaan, lähes seitsemän vuotta myöhemmin ja oikeastaan sattuman kautta: aattelin nimittäin vain tsekata, mitä blogin tekniselle puolelle (eli meidän “ammattilaisten” termein “backendille”, heh :smugdog:) kuuluu, ja sit siellä olikin pari julkaisematonta kirjoitusta ja ajattelin että… entä jos… mikäpä ettei…

Toisen niistä yli kuus vuotta sit roikkumaan jääneistä naputteluista jo julkaisin, toinen vielä odottelee koska se on selkeästi keskeneräinen (tekstin keskellä on jotain “öäöääöäö tähän jotain”-kommentteja) joten yritän jossain kohtaa palata mielessäni kuuden vuoden taakse ja tehdä siitä julkaisukelpoisen.

Tietty tässä kuudessa vuodessa monet asiat on muuttuneet, esimerkiks se että… noh… että… no aika moni asia on eri tavalla kuin ennen! Ainakin aika menee ihan helvetisti nopeammin, jossain vanhassa vuoden 2011 levyarviossa pohdiskelin et miten vuodesta 2005 voi olla jo kuusi vuotta aikaa kun nykyään tommonen menee ihan silmänräpäyksessä. Osin siitä syystä varmaan tulee kuunneltua myös uutta musaa aika paljon vähemmän kuin ennen eikä oo silleen aikaa perehtyä mihinkään uuteen, vaan ennemmin sit käyttää sen rajallisen ajan johonkin jo aiemmin hyväks havaittuun. Mutta: tein viime vuonna (kai? saattoi olla myös 2022, koska kaikki minkä aattelee tapahtuneen 2023 on oikeasti tapahtunut 2022) jopa Spotify-soittolistan uusista levyistä ja tsekkauksista, joten yritän kuitenkin ees jollain tavalla olla “ajan hermolla”. Vaikka 95% jostain Flowin tai muiden festarien esiintyjistä onkin täysin tuntemattomia.

Mutta siis. Kai mä tässä jotain semmosta mietin että vois kirjoitella taas pitkästä aikaa jotain tajunnanvirta-musapaskaa slash muistelmia omaksi ilokseen ja jos joku muu saa niistä jotain hupia niin go for it. Nyt tietysti vähän helpompaa kuin hv 2011 jakaa tätä matskua kun voi vaan heittää jonkun instastoorin ja ne näkee ketkä näkee, eikä niin et joku FB-postaus ja sit joku klikkaa jos klikkaa, ja nykyään kuitenkin tämä sosiaalinen media toimii aivan eri tavalla kuin 13 vuotta sitten, ja täytyy myös muistaa että millä tavalla ihmiset internetissä käyttäytyvät, ja sosiologisesta näkökulmasta voidaan jälleen kerran palata Georg Simmelin teoriaan siitä miten… *ainoa lukija nukahtaa*

Tuuppa metsään, ei me tapeta sua kirveellä (eipä vissiin)

HUOMIO. Tämä plokautus on kirjoitettu 24.3.2018, mutta jostain syystä jäänyt tuolloin draftiksi – en todellakaan näin reilut kuus vuotta myöhemmin muista että minkä takia, ehkä tän piti olla pidempi? ehkä ei? kukapa tietää – joten julkaisen sen tällaisenaan. Caveat lector.


Cradle of Filth.

Cradle of Filth.

Voi veljet.

Cradle on niitä bändejä, joihin liittyy niin helvetisti kaikkia kultaisia muistoja ja jotka on periaatteessa ihan hyviä mutta sit toisaalta aika iso osa tuotannosta on ihan täyttä paskaa. Tämä tekee aivan kaikesta Cradleen liittyvästä arvioinnista aivan todella vaikeaa.

Siis periaatteessahan Cradle on aivan saatanan (heh) tyhmää musaa, josta varmaan vois halutessaan löytää kaikenlaisia ulottuvuuksia tai arvioida teknistä osaamista genren sisällä, mutta kun genre on “överi bläkkis” niin en tiedä onko siinä hirveästi järkeä. Käytännössä homman nimi kun kuitenkin on vitunmoinen tykittely, tuomiopäivän syntsat, pornoisat lyriikat joissa Saatana on läsnä ja kaljaa juodessa voi rummutella pöytää tai kirkua mukana. Mitäpä sitä muuta oikeastaan tarviikaan?

Niinpä oon oikeastaan tullut siihen tulokseen, että ainoat Cradlen levyt joita tarvitsen on The Principle of Evil Made Flesh, Vempire, Dusk and Her Embrace ja Cruelty & The Beast. Näihin kaikkiin liittyy ysäriltä ja 2000-tusarin alusta tukkukaupalla omia bii… eiku hyviä muistoja, joita tässä on ehkä turha puida sen ihmeemmin, mutta sanottakoon että esimerkiks abiristeilyllä känni/darra välitilassa jostain paskoista matkakajareista luukutettu Dusk kyllä tiesi paikkansa siinä paluupäivän iltapäivänä.

Myöhempien vuosien bläkyryyppyhommien myötä lopullinen päätelmä on kuitenkin se, että ns. definitiivinen CoF-äänite on Duskin erinomaisuudesta huolimatta Vempire. Reilun puolen tunnin paketti on niin helvetin (heh) tiukka kokonaisuus, että ryhti säilyy alusta loppuun ja biisit muodostavat aivan näppärän kokonaisuuden, jossa sekä tykitellään yks kovimmista Cradlen biiseistä ikinä (Queen of Winter, Throned) että vähän myös fiilistellään syntikoiden tahtiin kelmeän kuun laskeutuessa Transilvanian vuoriston sumuisen metsän peittoon myöhäissyksyn huurteisessa hämärässä… (She Mourns a Lengthening Shadow)

Eikä tietenkään voi unohtaa Principleltä peräisin olevaa todellista CoF-klassikkoa The Forest Whispers My Name, joka alkuperäisenä versiona on lähinnä korni intron makkaranpaistoäänineen, mutta Vempiren uusversiona nousee aivan törkeän koviin sfääreihin. Vempire sisältää myös helposti toiseksi eniten klassisia CoF-lyriikoita, joita on aina helvetin (heh) mukava laulaa/huutaa/tms.

Ja jos totta puhutaan, aika usein 36 minuuttia Cradle of Filthiä on ihan tarpeeksi.

Vempire (Spotify)

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kanssanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Taivas varjele

Seven years later

Mitä sieltä tulee

Ground control to Major Thom

Radiohead: The King of Limbs (2011)

Radioheadin uutuuslevynen ilmestyi melko salakavalasti reilu viikko sitten, sillä koko levyn olemassaolo ja julkaisupäivä vahvistettiin bändin taholta vain viikon verran aikaisemmin. Levyn suhteen on käytössä vähän sama linja kuin In Rainbowsilla, eli digiversion voi ostaa nimelliseen 7 euron hintaan suoraan bändiltä, keräilijöille on tarjolla loppukeväästä ilmestyvä (ja nyt jo ennakkotilattava) fyysinen versio ekstrakrääsällä ja tietty myös normijulkaisu, joka päätyy kauppoihin käsittääkseni maaliskuun lopussa. Edellisestä yrityksestä on ilmeisesti opittu kuitenkin jotain, sillä nyt älppäriä ei tarjota “maksa mitä jaksat”-metodilla, viimeksihän suurin osa porukasta ei viitsinyt maksaa euroakaan (tähän joku pitkällinen vuodatus siitä, miten Piraattipuolueen ja vastaavien kakkanaamojen “kulttuurin tulee olla vapaata, kyl kaikki sit tukee fanittamiaan artisteja” on ihan paskaa). Kaipa tämä sitten on taas sitä uudenlaista markkinointia ja musiikkiteollisuuden tulevaisuutta ja mitä lie, samapa tuo kunhan musiikkia ilmestyy.

On ilahduttavaa nähdä, että kerrankin “hei me julkaistaan itse”-politiikka ei ole johtanut siihen, että levylle tuutataan sen enempiä karsimatta kaikki mahdollinen treeneissä aikaansaatu matsku. The King of Limbs on nimittäin vain kahdeksan biisin ja 37 minuutin mittainen kokonaisuus: esimerkiksi muuan Tori Amos voisi ottaa oppia. Äänimaailmaltaan levy kuuluu samaan jatkumoon kuin bändin pari edellistä pitkäsoittoa ja Thom Yorken soololevy The Eraser. Pääroolissa ovat elektroniset biitit, kilinät ja säksätykset, eivätkä “perinteiset instrumentit” (jos nyt tällaisen erottelun haluaa jostain syystä tehdä) nouse etualalle kuin parissa biisissä. Tyylillisesti The King of Limbs on suhteellisen ehyt, ehkä jopa liiankin, sillä parin-kolmen ekan kuuntelun jälkeen en olisi osannut nimetä varmaan yhtään levyltä erikseen mieleenjäänyttä biisiä. Lisäkuunteluilla eroa on kuitenkin onneksi löytynyt, ja vaikka meininki on välillä ehkä aavistuksen turhan sisäänpäinkääntynyttä, levyn kompaktista mitasta johtuen kokonaisuus on varsin tiivis ja toimiva paketti.

Vähän tuntuu siltä, että omalla kohdallani Radiohead kärsii nykyään valitettavasti siitä, että nämä uudet levyt eivät ole mitään The Bendsejä tai OK Computereita. Periaatteessa toki arvostan bändin nykyistä, kokeilevampaa linjaa ja jatkuvaa uudistumista, mutta samalla kuitenkin toivon, että uusi Radiohead-julkaisu olisi yhtä mielettömän hyvä kuin nuo edellämainitut. Tai ehkä kyse ei ole niinkään levyjen laadusta — Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief ja In Rainbows ovat kaikki erinomaisia — vaan siitä, että tyyli ja sitä kautta biisimateriaali on muuttunut sävyltään etäisemmäksi ja kylmemmäksi. 90-luvun loppupuoliskon aikaista Radioheadia on lisäksi jäljitelty tai ainakin yritetty jäljitellä niin paljon, että jos bändi itse soundaisi edelleen samalta, ei se todennäköisesti eroaisi kovinkaan paljoa niistä lukuisista melkein-Radioheadeista. Joten ehkä näin tarkemmin ajatellen olen ihan tyytyväinen. Ja sitä paitsi, se OK Computerin ja In Rainbowsin “viisi ekaa biisiä molemmilta vuorotellen soimaan ja ne kaikki sopii yhteen ja tää oli suunniteltu juttu kymmenen vuoden aikajänteellä ja whoaaa” oli aika makee juttu kuitenkin!

The King of Limbs

— — —

Jee, kuukausi tätä “projektia” takana ja sain näköjään pysyttyä aikataulussakin suunnitelmien mukaisesti. Nyt pidän tän huikean saavutuksen kunniaksi viikon-parin mittaisen luovan tauon, jonka aikana ideoin lisää ja varmaan myös hion vähän tätä blogin teknistä puolta esim. Facebook Connectin ja vastaavien suhteen. Palataan asiaan!

Ghettotechsplosion

Nadia Oh: Hot Like Wow (2008, Tiger Trax)

Nadia Oh: Hot Like WowÄh, ajattelin eilen että oon unohtanut tehdä jotain ja sehän oli tää blogi! Harmillista sinänsä koska olin suunnitellut että pysyisin helmikuun ajan tuossa alkuperäisessä maanantai-keskiviikko-perjantai -aikataulussa ja sitten arvioin asiaintilaa uudelleen, mutta nyt sit tälleen ihan loppumetreillä tuli nukahdus. No ei voi mitään, ja sitä paitsi tää lätty on sellainen että menee ihan hyvin lauantain kreisibailaukseenkin!

Kyseessä siis brittiläisen… noh, sanotaan nyt vaikka sit räppärineitokaisen Nadia Ohin parin vuoden takainen debyytti, joka on kaikin puolin ihan hillitön. Mukana tekopuuhissa on ollut mm. Lady Gagan kanssa musiikkia väsännyt Nick Dresti aka. Space Cowboy, mutta uskokaa kun sanon että Nadia ain’t no goddamn Lady Gaga. Musiikillisesti tässä on tavoiteltu jotain hiphopin, elektronisen tanssimusan ja ghettotechin sekoitusta ja kokonaisuus on aika häkellyttävä. Nadia Oh ei ole varsinaisesti mikään maailman paras räpäyttäjä saati laulaja ja taustat kuulostavat jotenkin hirveän halvoilta, autotunea käytetään enemmän kuin Black Eyed Peasin Superbowl-väliaikashow’ssa ja lyriikat on sellasta “hei beibi soita mulle”-tasoa. Mahtavaa!

Hot Like Wow onnistuu siis samaan aikaan kuulostamaan kotikutoiselta ja ylituotetulta, mikä on jo saavutus itsessään. Biisien laatu on ihan hirveän vaihtelevaa, sillä mukana on pari tosi tarttuvaa ja kiimaiselle tanssilattialle kutsuvaa vetoa, välillä sit taas meno kuulostaa joltain Pussycat Dolls -parodialta. Aika moneen biisiin on sotkettu sellaisia feikki-itämaisia melodioita, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta ajoittain tosi hämmentävän ja ainakin mun on vaikea päättää, onko levy hullu, hullun huono vai hullun nerokas. Upeaa!

Mutta ei kai siinä, lo-fi-meininki on yleensä aina siistiä, olipa se sitten tehty tosissaan tai vähän silleen läpänomaisesti ja Nadia Ohin biisit sopii aivan täydellisesti johonkin viikonlopun etkoilumeininkeihin tai amisauton takapenkille kunhan volumea vaan lähtee laitteistosta tarpeeksi. Jos mä olisin Tuksun häissä DJ:nä niin tiedän mitä soittaisin saadakseni jengin hytkyttämään lihojaan tanssilattialle! Erinomaista!

Spotify
eMusic
iTunes

Nyt ripottelen keijupölyä

Pixies: Doolittle (1989, Elektra 60856-2)

Pixies: DoolittleMietin tuossa että varmaankin pitäisi tässä Klassikkolevyssä käsitellä seuraavaksi jotain 70- tai 80-luvun tuotteita niin saisi tälleen alkuun hyvää hajontaa eri vuosikymmenten kesken. Sitten mietin, mikä ihme voisi olla hyvä kasarin klassikkolevyjen edustaja — tuolloinhan nimittäin tehtiin ihan poikkeuksellisen paljon huonoa ja aika ikävän kuuloista musaa (erityisesti heviä). Noh, jonkun aikaa asiaa pohdiskeltuani mieleen sitten tuli onneksi useampiakin edelleen hyviä 80-luvun äänitteitä, joten ehkäpä sieltä löytyy tulevaisuudessakin edes jotain täytettä tälle palstalle.

Eka valinta noista ei-nyt-niin-aivan-valtavan runsaslukuisista helmistä on silleen ehkä vähän huono, että se on kasaria vain nippa nappa, mutta on sitten sitäkin vaikutusvaltaisempi alternativemusan saralla. Kyseessä on tietysti Pixiesin Doolittle, joka on sekä 1) bändin paras että 2) yksi vuosikymmenensä parhaita levyjä. Kaikki nyt on varmasti tätä joskus kuulleet niin en tiedä kaipaako levy sen ihmeellisempiä esittelyjä, voin siis keskittyä pelkkään ylisanojen vuodattamiseen.

En oikeastaan muista, milloin kuulin Doolittleä ekan kerran. En ainakaan heti sen ilmestyessä, sillä tuolloin levyhyllyn täytteenä oli lähinnä Dr. Albania, Metallicaa, Vangelista ja jotain random-MusicTV-hittibändejä. Veikkaisin ehkä jotain post-Angel Dust -aikaa eli 90-luvun puoliväliä ja syyllisenä Turun musiikkikirjasto. Olin varmasti nähnyt jotain videoita levyltä jossain MTV:n 120 Minutesissa tai Alternative Nationissa, mutta en kyllä sitten tiedä että miksi ne eivät tehneet mitään ihmeempää vaikutusta. Joka tapauksessa silloin kun Doolittle ekaa kertaa soittimessa soi niin sehän iski kuin kymmenen kilon leka lapaluihin ja ainoa ajatus oli, “miks en oo kuunnellu tätä aikaisemmin?” Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, mistä ne kaikki Nirvanan ja Faith No Moren ja alternativen ja grungen vaikutteet ylipäätään olivat tulleet — jos nyt eivät kokonaan niin ainakin ihan helvetin merkittävissä määrin. Aika pitkälti siltä istumalta tuli haettua koko Pixiesin tuotanto Kanesta tai jostain ja siinäpä se sitten oli. Hallittu tyylien sekamelska, tarttuvat biisit, tiukka asenne ja kaikki muu tekivät niin suuren vaikutuksen, että Doolittle on päässyt kevyesti eniten kuuntelemieni levyjen joukkoon. Muistanpa eräänkin kesän 2000-luvulta, kun kuuntelin Pixiesiä jostain syystä ihan helvetisti ja myös silloin eniten soittoaikaa keräsi tämä nimenomainen lätty.

Kohta 22 vuotta vanhaksi levyksi Doolittle ei ole kärsinyt vuosien vierimisestä pätkääkään. Jos levy ilmestyisi tänään niin se kuulostaisi todennäköisesti aivan yhtä tajuttomalta kuin Silloin Joskus (subjektiivinen ajanmääre jokaisen kuuntelijan kohdalla). 38 minsaa ja 15 biisiä pitkä levy on aivan täydellisen mittainen mihin tahansa tarkoitukseen ja esimerkiksi tunnetussa Rock Band -videopelissä just passeli soitettavaksi alusta loppuun. Jos nyt jotain huippukohtia on pakko kaivaa, levyn aloitus- ja päätösbiisit Debaser ja Gouge Away ovat niin kovia ralleja, että ne saavat kaiken välissä olevankin kuulostamaan entistä paremmalta (joo, jopa ne loppupuolen länkkärivaikutteiset biisit, jotka — myönnetään — eivät ehkä itsenäisinä vetoina ole mitään ihan kirkkaimpia timantteja). Mutta eipä siinä, musta tuntuu että mulla ei ole kompetenssia kehua Doolittleä tämän enempää. Ehdoton klassikko, valtava vaikuttaja sekä henkilökohtaisesti että musiikkimaailmassa, jos et ole kuullut niin kuuntele. Nyt.

Spotify
iTunes

Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

Pidä huumeista kiinni, Tatjana

The Hold Steady: Boys and Girls in America (2006, Vagrant 442)

2006 oli siitä mainio levyvuosi, että tuon vuoden aikana ilmestyneet huippulevyt putoilivat vähän kaikenlaisiin lajityyppeihin popista hevimetalliin. Ei ehkä kokonaisuutena mikään historian paras kokonaissaldo mutta mukavan vaihteleva ja sehän on toki aina plussaa! Yksi kaks-tuplanolla-kuuden helmiä oli The Hold Steadyn, noiden Brooklynin indievanhusten kolmoslevy Boys and Girls in America, joka jatkoi samalla varsin hyväksi havaitulla indierokkailulinjalla kuin bändin kaksi aiempaa täyspitkää. Itse asiassa mietin että kirjoitanko tästä vai kakkoslevy Separation Sundaysta, mutta päädyin harkittuani nyt sitten tähän, sillä loppujen lopuksi Boys and Girls taitaa olla kaksikosta se parempi kokonaisuus. Tai en tiedä, joku toinen päivä saattaisin olla toista mieltä.

No mutta kuitenkin. Yleiseltä tematiikaltaan linja on siis sama kuin aiemmin, eli Craig Finn kirjoittelee biiseihinsä pitkiä ja polveilevia tarinoita amerikkalaisista nuorista, kreisibailauksesta, huumeista, viinasta, parisuhteista ja semmoisesta kaikesta pari- ja kolmekymppisten sukupolven elämään vahvasti kuuluvista elementeistä. Biisit ovat todellakin tarinoita, sillä useissa on jopa ihan kunnon juoni ja kertoja saattaa viitata aiempien kappaleiden tapahtumiin. Parissa Boys and Girlsin biisissä tavataan myös vanhoja tuttuja aiemmilta levyiltä, mikä tekee The Hold Steadyn tuotannosta silleen yleisestikin hauskalla tavalla yhtenäisen ja, hmm, tarinallisesti etenevän. Lehdistössä Finnin biisejä on kuvattu termillä “lyrically dense” ja se on kieltämättä aika osuvasti todettu. Sinänsähän lähes nelikymppinen, nörtin näköinen pulska rillipää laulamassa nuorten mimmien seukkausongelmista ja huumeiden viihdekäytöstä on ajatuksena huvittava, mutta onneksi lyriikat ovat enemmän ulkopuolista havainnointia kuin omakohtaista kerrontaa tai paasausta, joten homma toimii.

Musiikillisesti Boys and Girls in America on kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna vähän rokimpi ja linjakkaampi. Vaihtelua biisien tempossa on sen verran, että kyllästymään ei pääse, ja 40 minuutin pituus on aika optimaalinen tämäntyyppiselle kiskaisulle. Ylipäätään levyssä välittyy hirveän hyvin biisien tarinoiden tunnelma: bilebiisit vievät festari- tai dokailutunnelmaan, chillailuvedot puolestaan aamuyön laskuihin tai överien ohittamiseen. Asenne on hyvä, kertsit tarttuvia ja onpa muutamassa ängetty mukaan sellaisia kännihoilotuskohtiakin, mikä on tietty aina ihan jees. Yksi bändin omintakeisimpia piirteitä on Craig Finnin lauluääni, joka ei todellakaan kuulosta siltä, että se tulisi sennäköisestä kaverista. Vähän rosoisen kuuloinen lauleskelu sopii levyn henkeen aivan erinomaisesti ja tuo vähän tavanomaisemmistakin aiheista kertoviin biiseihin sellaista tarinankertojamaista ulottuvuutta.

The Hold Steady ei Boys and Girlsin jälkeenkään ole tunnettuudeltaan ihan noussut siihen indiebändien superluokkaan, vaikka levyt ovatkin keränneet tasaisesti kasvavaa mediahuomiota ja jatkuvasti parempia listasijoituksia. Tämä on oikeastaan vähän outoa, sillä raskaasta lyyrisyydestään huolimatta bändin julkaisut ja soundi on helposti lähestyttävää indierokkia eikä mitään itsetarkoituksellisen sisäänpäinkääntynyttä kikkailua. Tietysti on totta, että nämä aiemmat levyt (en tiedä, voiko viiden-kuuden vuoden takaisista lätyistä puhua “vanhempina” tai “alkupään tuotantona”, YMMV) ovat piirun verran parempia kuin pari uusinta, mutta koska eivät nekään mitään heikkoja esityksiä ole, soisi bändille vielä nykyistä enemmän mainetta ja suosiota. Ja toivottavaa on, että laatu pysyy yhtä vahvana kuin tähänkin asti.

Spotify
iTunes